Berliini ja kotimatka

Todella hyvin nukutun yön jälkeen jaksoi lähteä uudella energialla kaupunkia tutkimaan. Ensimmäinen etappimme oli Berliinin muuri, joka osoittautui vaikuttavaksi kokemukseksi. Parisen tuntia kului huomaamatta kun luimme faktatauluja ja ihmettelimme paikan pimeää historiaa. Itse asiassa seisoimme juuri alueella, jossa oli lupa ampua; 136 ihmistä kuoli muurilla. On täytynyt tuntua kauhealta, kun sukulaiset ja ystävät ovat joutuneet eri puolille kaupunkia kivisen muurin erottamiksi. Yhdestä napista painamalla ääni alkoi luetella uhrien nimiä ja ikiä, ja samaan aikaan kirkonkellot soivat kello kahdentoista merkiksi. Vaikuttuneina jatkoimme matkaa syvemmälle keskustaan - tuntuu että kaikkialla täällä on jotain nähtävää, eikä aika riitä millään. Myöskään menneisyyden tapahtumia ei anneta kenenkään unohtaa, kun metroasemat ja talojen seinät ovat täynnä vanhoja valokuvia ja joka kadunkulmassa on jonkinnäköinen muistolaatta tai risti. Kävimme hiljentymässä myös rakennuksessa, jossa oli ainoastaan reikä katossa (oculus) ja suoraan sen alapuolella veistos äidistä kuollut poika sylissään. Nimeksi selvisi Neue Wache, tiivistettynä muistomerkki sodan ja tyrannian uhreille. Patsas joutuu oculuksen vuoksi kärsimään sateesta, lumesta ja pakkasesta, mikä symboloi siviilien kärsimyksiä toisessa maailmansodassa. Hieno teos. Ottoa ilahdutti myös matkan varrelle osunut kaksikerroksinen Mersunäyttely, joka oli ilmainen ja täynnä "ihan kivoja" autoja, "ihan kivalla" hinnalla, mutta sitä omaa ei näyttelystä löytynyt (edes pienoismallina). Ei tosin olisi ollut varaa edes siihen pienoismalliin...Korkea televisiotorni (Fernsehtum), pari kirkkoa ja valtiopäivätalo tuli nähtyä, eniten odotimme silti paljon puhuttua holokaustin muistomerkkiä. Ehkä juuri suurien odotusten takia petyimme hiukkasen, sillä Berliinin muuri vaikutti meihin paljon voimakkaammin. Harmaat labyrinttimäisesti asetetut kivipaadet ovat silti yksinkertaisuudessaan hieno ja kaunis tapa muistaa uhreja. Intouduimme muuten hetken harkinnan jälkeen kivipaasien päälle, mutta saimme vartijalta saman tien kipakan käskyn tulla alas. Hieman hävetti, äkkiä pois. Olemme koko ajan ihmetelleet, miksi tänään on liikkeellä niin paljon mellakkapoliiseja ja vankienkuljetusbusseja (täällä ne tosiaan ovat busseja) aivan kuin varautuen johonkin. Syykin selvisi pian: kuningaslaji ja Saksan puolivälierä Kreikkaa vastaan! Voitonmerkin ja Brandenburger Torin väliin jäävässä puistossa hengaili puna-kelta-mustia ihmisiä liput kädessä ja leit kaulassa. Tv-kameroita vilisi siellä täällä, kaljaa kitattiin Carlsbergin teltoissa jo nyt. Meillä on ollut kyllä loistoajoitukset kaiken suhteen: Puolasta ehdimme pois ennen kisojen alkua (missään hostellissa ei olisi ollut enää tilaa) ja Kreikasta ennen vaaleja, nyt satumme olemaan viimeisen reili-iltamme Berliinissä samaan aikaan kun Saksa pelaa jatkopaikasta! Lisäksi Riikka kuuli samaan aikaan reilillä olevilta ystäviltään, että Italiassa on jonkinnäköinen lakko eivätkä junat kulje. Siitä maasta on nähtävästi harvinaisen vaikea lähteä yhtään mihinkään. Kävellessä pitkin kaupungin eloisia katuja tulee tottakai nälkä - päätimme ottaa metron laitakaupungilta lähemmäs keskustaa ja hyvännäköisiä ruokapaikkoja. Berliinin metro tuo mieleen budapestilaisen vastineensa, sillä vaunut ovat keltaisia ja liikkuvat hieman ronskimmin kuin Milanon ja Pariisin kevyesti lipuvat metrot. Lisäksi vain täällä pääsee kulkemaan laiturialueelle vapaasti Suomen tapaan, kaikkialla muualla on ollut automaattiset portit tai Budapestin tapaan tarkastaja, ettei keneltäkään vain jäisi lippu leimaamatta. Takaisin kasvavaan nälkään ja ruokalistojen tutkiskeluun. Valintamme osui lopulta Viale-nimiseen ravintolaan, jossa söimme kohtuuhintaiset, mutta ah niin hyvät annokset jälkkäreineen viimeisen illan kunniaksi. Tarjoilijat olivat jopa ällöttävyyteen asti kohteliaita: please, miss, sir, please." Reilirähjäisenä ylevä kohtelu hieman huvitti, mutta tuntui toki mukavalta. Vatsat täynnä ja tyytyväisinä tulimme siihen tulokseen, että "pakolliset" nähtävyydet on nyt koluttu, ensi kertaa odottaa esimerkiksi East side gallery ja mahdollisesti Berliinin eläintarha. Kaupunki on ennen kaikkea ihana, se on tullut huomattua. Jotenkin rennompi ja lämpimämpi kuin vaikkapa Pariisi (ja nämä ovat tietenkin makuasioita). Loppuiltamme ja samalla juhannusaattomme ilman mökkiä, saunaa ja makkaraa kului seuraten ottelua isolta screeniltä. Populaa oli järjettömän paljon, ja jatkuvasti sitä virtasi jostain lisää. Olimme ainoat leittömät ja normaaleihin vaatteisiin pukeutuneet, kaikki muut olivat vähintäänkin valinneet vaatekaapeistaan ne keltaiset kengät, punaiset housut ja mustan paidan. Riikka ja Suvi joivat Milanosta ostettua kahden euron viiniä, Otolle maistui Heineken. Vähän kuin olisi istunut jussina rantasaunan terassilla, paitsi että jostain oli seuraksi ilmestynyt noin 100 000 saksalaista. Ei ole mökkiranta hiljainen enää, ei kuulu linnunlaulu...kuuluu vain oleeee ole ole oleeeeeee...Deutschland, deutschland! Näimme jossain vaiheessa myös yksinäisen Kreikan lippuun pukeutuneen hahmon, joka kyllä katosi aika pikaisesti. Tunnelma oli mahtava ja porukka aivan sekaisin - ja nyt pelattiin kuitenkin vasta neljän parhaan joukkoon pääsystä. Autoista tööttäiltiin ja lippuja liehuteltiin (myös muuten raahattiin maassa, mikä herätti meissä vaistomaisia lipunhäpäisy-väristyksiä) kun kävelimme lentoasemalle vievälle bussille. Tegel oli melko pieni, eikä mikään paikka ollut tietenkään auki, mutta se saisi nyt luvan olla yösijamme seuraavat kuutisen tuntia. Asetuimme lentokentän lattialle niin mukavasti kuin mahdollista ja nukuimme (kuka paremmin, kuka huonommin) puoli viiteen saakka. Baggage drop-off aukesi vasta puoli kuudelta, eli pelivaraa ennen lennon lähtöä jäi vain noin tunti. Lisäksi jonkinlainen sähkökatkos pysäytti matkalaukkuhihnan hetkeksi, eikä punnitsija toiminut. Matkalaukkumme painoivat 0 kg (Oton), 2 kg (Suvin) ja 1,5 kg (Riikan). Virkailija oli ihmeissään ja totesi haluavansa samanlaisia ihmereppuja. Rinkkamme matkasivat ruumaan jättimäisissä muovipusseissa, ja me olimme valmiit turvatarkastukseen. Otto piippasi jokaisen ruumiinosan kohdalta, kengätkin tutkittiin. Lopulta pääsimme kuitenkin koneeseen, joka lähti ajallaan ja jossa tarjoiltiin loistava aamupala. Lensimme siis Lufthansalla, pelkkää hyvää sanottavaa. Riikka muuten unohti vahingossa puhelimensa rinkkaan ja päälle - laskeutumisen aikana kone sitten sakkasi hullun lailla. "Se on nyt se sun puhelimes." Hehheh. Pääsimme kuitenkin turvallisesti maan kamaralle - maan, jossa oli kylmää ja harmaata ja tihutti vettä. Yhtäkkiä Makedonian ja Kreikan helteet alkoivatkin tuntua ihan kivalta asialta. Epätodellisissa huuruissa virtasimme muun suomalaisen massan mukana juhannuspäiväiseen Suomeen, jossa tuoksui krapula. Yhtäkkiä olimme jälleen uudessa maassa, uudessa kaupungissa, siihenhän kolmen viikon aikana tottui. Nousi pois pöhnäisestä yöjunasta, hieroi silmiään ja mietti mielessään, mihinkähän kaupunkiin sitä taas on tullut. Mutta nyt me emme miettineet sitä, vaan enemmänkin ruisleipää ja Fasun sinistä. Katselimme Helsinki-Vantaan sinikeltaisina hohtavia infotauluja, joissa kaikki luki suomeksi. Kuulimme kun joku nainen puhui kotona odottavista pyykeistä. Emme voisi enää sanoa ääneen "hyi, kato ton kenkiä." Tällä kertaa tiesimme tasan tarkkaan missä maassa olimme, ja se maa oli koti. 

Herkut luxemburgissa ja passikuvat

Pariisi -> Luxemburg -> Berliini

Aamuyöstä Otto ja Riikka heräsivät siihen, että joku kiihkeä ranskatar karjuu ikkunan alla. Ääni tuntui tulevan aivan läheltä, eikä naikkonen todellakaan desibeleissä säästellyt. Perinteinen perheriita Pariisissa. Herätyskellot pärähtivät soimaan aivan liian aikaisin, seitsemältä, sekä meillä että amerikkalaisilla huonekavereillamme. Riikan kello tosin soi jo 6.00 kun on edelleen Suomen ajassa...Hostellin aamupala ei aikaisen lähtömme takia ollut ehtinyt vielä alkaa, joten kipaisimme leipomon kautta hankkimaan matkaevääksi uunituoreet patongit. Oli aika jättää puolipilvinen Pariisi, sen lukuisat viinit, juustot, katukahvilat ja metroasemat. Kaunis kaupunki, joka ehkä kuitenkin jätti vähän kylmäksi. Missä oikeat ihmiset ja oikea Pariisi kaiken turisteille rakennetun hötön alla? Pakko varmaan vielä joskus palata paremmalla ajalla, nyt ehdimme  vain raapaista pintaa. Junamme Luxemburgiin oli TGV (luotijuna) - Otto on odottanut tätä koko reissun ajan! Parituntinen matka kuluikin lähinnä junan nopeutta ihmetellessä, takana olivat Itä-Euroopan rytmikkäät kolinat ja romanttiset natinat. Maisemista ei saanut paljonkaan selvää, kun kaikki viuhui ohi vihreänä puurona. Luxemburgin tavoitimme yhdentoista aikaan, mutta kuultuamme yöjunan makuupaikan hinnan (38e), päätimme jatkaa suoraan Berliiniin parin tunnin päästä. Kaiken lisäksi paikkavarausta ei tarvittu, eli pääsisimme matkan pelkillä reililipuilla - ja saisimme enemmän aikaa Berliinissä. Päätöksemme osoittautui harvinaisen hyväksi, sillä Luxemburg oli siisti ja nätti - mutta ei siellä mitään sen kummempaa ollut. Paikallisetkin tuntuivat katsovan meitä sillä silmällä että "aha, taas jotain maabongareita." Kyseessähän on siis valtio, jonka keskusta päästä päähän on 1,5 kilometriä. Tämän takia emme nähneet ainuttakaan bussia tai muuta julkista liikennevälinettä - kaikki taittoivat matkansa pyörillä. Kaupunki (eiku hups, maa) myös tarjosi citypyöriä ihmisten käyttöön, ensimmäiset 30 min ilmaiseksi ja sen jälkeen euron tunnilta. Panimme merkille ruokakauppojen vähyyden, ruokapaikkoja ja varsinkin kahviloita oli sen sijaan runsaasti. Täällä myös selvästi fanitetaan jalkapalloa, sillä jokainen baari ja ravintola oli koristeltu turnaukseen osallistuvien maiden lipuilla ja iso screen  löytyi hikisimmästäkin pikku kapakasta. Sen sijaan Pariisissa emme nähneet minkäänlaista faniutta emmekä löytäneet kuin pari matseja näyttävää paikkaa, vaikka tiistaina oli Ranskan peli! Luxemburgin vaakunassa on muuten paljon samaa kuin Suomella; sinivalkoinen tausta ja seisova leijona. Pikavisiitistämme jäi päällimmäisenä mieleen pitkä ja todella korkea silta, jonka alla juoksi pikkuriikkinen puro ("ois tolle nyt pienempikin silta riittänyt") sekä taivaalliset leivokset, jotka söimme hävyttömän hienossa kahvilassa. Oli lievästi sanottuna rähjäinen olo kun pelmahdimme sisälle kultaisesta ovesta rinkat selässä kolme viikkoa käytetyissä vaatteissa. Sisällä ihmiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa (tai ehkä heidän mittapuullaan arkisesti, mistä sitä tietää) ja tilauksetkin toimitettiin pöytään. Pala taivasta lautasella, kaupasta vähän evästä, pakollinen ryhmäpotretti passikuva-automaatissa ja jaksoi taas jatkaa kohti viimeistä junaseikkailua. Tähän mennessä ei muuten ole yksikään juna ollut myöhässä (Milanon junan alle 10 minuuttia ei lasketa), eli  hyvin Eurooppa osaa asiansa. Mielenkiintoista palata kotiin vähän toisenlaisen aikataulupolitiikan armoille. Reittiimme kuului kaksi vaihtoa, ensimmäinen Trierissä ja toinen Kölnissä. Kaksi ensimmäistä junaamme olivat samantapaisia kuin Flirt-lähijunat - ei siis paikkavarauksia, mutta onneksi pääsimme istumaan. Ensimmäisen junan kiitäessä eteen päin (ja Suvin ja Oton torkkuessa söpösti) kuulutukset vaihtuivatkin yhtäkkiä ranskasta saksaksi, eli olimme huomaamattamme jälleen vaihtaneet maata. Matkaamme sulostuttivat pikkulapset, jotka kiljuivat ja huusivat aivan korvan juuressa sekä juoksivat käytävää edestakaisin. Tätä jatkui puolisen tuntia, ja kaiken aikaa lasten vanhemmat istuivat toisessa päässä junaa ja olivat ilmeisesti vain onnellisia saamastaan lepohetkestä. Lopulta kyllästyimme huutoon ja koska ketään muuta ei näyttänyt oma mielenterveys ja tärykalvot kiinnostavan, täytyi Oton ryhtyä sijaiskasvattajaksi, ilkeäksi suomalaiseksi sedäksi: "Hei!" Muuta ei tarvittu, johan porukka (yhdellä oli muuten Muumipaita, jee!) hiljeni ja luikki häntä koipien välissä lepsujen mammojensa luokse. Vaikka eväät oli syöty jo ennen Kölniä ja vaihtoaikaa junien välissä oli vaivaiset 9 minuuttia (saimme vähän Amazing race-fiilistä juostessamme rinkat selässä junaan), niin matka meni hyvin ja tavallaan oli kahden pitkän kävelypäivän jälkeen ihanaa vain istua ja antaa saksalaisen, säntillisen ja siistin junan viedä mukanaan. Vaikka erilaiset wc:t ovatkin saaneet blogissamme hämmentävän suuren roolin, niin pakko vielä mainita Köln-Berliini-välin supersiististä vessasta, jossa oli vaaleanpunaista vessapaperia ja jopa kunnon kranssi! (se ei ole mikään itsestäänselvyys, uskokaa pois, joten nauttikaa kunnollisista pöntöistänne). Koko reissun viimeinen junamme oli kyllä muiltakin osin hieno, lähenteli Vilna-Kaunas-välin upouutta kaksikerroksista junaa. Silti maiden välisen kalustokilpailun (meidän reissumme perusteella) voitto menee yllättäin Liettuaan, tuhansien reikävessojen maahan (taas me tultiin tähän...) Viiden tunnin mittainen viimeinen etappi kului rennosti lueskellen ja kikatellen (yhdistetty yliväsymys ja sokerihumala). Otto ja Riikka myös mittasivat kaapin paikkaa syömällä Snörejä ilman käsiä, Otto voitti. Berliiniin saavuimme puoli yhdentoista aikaan, emmekä olleet ehtineet katsella hostelleja ollenkaan - tarkoitus kun oli saapua tänne vasta aamulla. Meillä kävi kuitenkin mieletön tuuri, kun aivan aseman vieressä oli Meininger-niminen hotelli, josta sai kuitenkin myös edullisia sänkypaikkoja miesten tai naisten huoneista. Suvi ja Riikka saivat neljän hengen huoneen jossa jo nukuttiin, Otto samanlaisen. Huoneet olivat supersiistit ja uudet, hotellitasoa. Ikkunasta katselimme Berliinin valoja ja jättimäistä rautatieasemaa, joka on tähänastisista asemistamme ehdottomasti hienoin ja modernein - junat saapuvat  kolmeen eri kerrokseen. Suvi ja Otto kävivät vielä yksillä hotellin viereisessä Play-baarissa, sitten uni vei heistäkin voiton. Muhkeat tyynyt ja harvinaiset 10h yöunet, huomenna otetaan Berliini haltuun.

-Otto Suvi Riikka-
21.6.12 klo 23.06

Pariisi

Aamut alkoivat eri hostelleissa eri aamiaisilla. Toisessa patonkia, toisessa croisanttia. Ei kerrota kummassa kumpaa. Otto ja Riikka siirsivät aamiaisen jälkeen tavarat kadun toiselle puolelle Suvin hostelliin, ja niin olimme valmiit valloittamaan jälleen uuden kaupungin. Pitkä Pariisikierros alkoi matkalla asemalle hankkimaan lippuja Luxembourgiin. Vaikka Pariisin metro on melkoinen sokkelo ja erivärisiä linjoja risteää maan alla ainakin sata, olemme ottaneet metron haltuumme yllättävän sujuvasti. Kymmenen kerran lippupaketti maksaa 12 euroa, mikä ei ole paha hinta toimivasta ja nopeasta tavasta liikkua kaupungin alla. Luxembourgin liput taskuissamme istuimme kirjoittamaan eilisen blogia ja maistelemaan kojusta ostamaamme mansikkanougatia, jota myytiin kilohinnalla (n. 60€/kg). Emme itse ostaneet kuin pienen siivun, (10e), mutta se oli niin täyttävää, ettei enempää olisi vatsaan mahtunutkaan. Nautittuamme ja kirjoitettuamme hyppäsimme metroon, jolla huristelimme Pariisin ehkä tunnetuimpaan kohteeseen, siihen THE torniin. Kuitenkin lähestyessä tornia on tehtävä Champs Elyséellä  tietyt rituaalit. Piknik juustoilla, tuoreilla kirsikoilla sekä viinillä (Otolla limecolaa), patonkia unohtamatta. Pakolliset poseeraukset tuli myös tehtyä. Nauttiessamme ihanista eväistämme kuulimme läheltä muutaman sanan suomea. Äänet kuuluivat isälle ja pojalle, jotka pelasivat jalkapalloa nurmella. Hihkaisimme että olemme myös Suomesta. Pienen keskustelun jälkeen herrat poistuivat pelailemaan ja me jatkoimme Eiffelille. Saimme mieheltä kuitenkin hyvän vinkin, hän kun on asunut Pariisissa jo muutaman vuoden: "menkää kävellen ylös, paljon lyhyempi jono." Noudatimme neuvoa, onneksi, sillä hissiin oli arviolta kahden tunnin odotus (kävellen olisit jo perillä jne.) Nuorilla ja nopsilla kintuillamme ohittelimme läähättäviä japanilaisia ja horisontaalisesti hyvin kehittyneitä amerikkalaisia. Eiffelillä pystyi kuulemaan kymmeniä eri kieliä, se oli kuin pienoismaailma. Yläilmoista ihastelimme kaupunkia, joka tuntui jatkuvan loputtomiin! Kauhean kaunista ja isoa, ehkä meitä hieman vaivaa turistien runsaus ja kalleus, kaikesta yritetään kiskoa. Onneksi oma hostellimme on hieman sivussa kuuluisimmista nähtävyyksistä ja saamme nähdä paikallistakin elämää. Ja silti, kaiken kaikkiaan, PARIISI. On siinä vain sitä jotain. Matkasimme nopealla hissillä (tässä kohdassa Otto oli aika kalpea) Eiffelin huipulle asti, joka oli täynnä sinne tänne vaeltavaa populaa. Jos kesäkuu ei vielä edes ole sesonkia, niin eipä haluttaisi olla täällä ensi kuussa jonottamassa kaikkialle kolmea tuntia. Näkymät olivat joka tapauksessa upeat ja Eiffel ylipäätään kokemisen arvoinen. Lisäksi opimme taas uutta eri maiden korkeita rakennuksia esittelevästä taulusta: Helsingin korkein rakennus on Pasilan linkkitorni. Tai ainakin on joskus ollut. Huomaamattamme Eiffelillä oli kulunut suurin piirtein koko päivä, eikä ketään oikeastaan huvittanut lähteä pällistelemään postimerkin kokoista taulua naisesta, joka näyttää hevaripojalta. Niinpä suuntasimme jälleen tuttuun ja turvalliseen metroon, vuoroväli 1 min! Helsingissä tais tulla just kesäaikataulut voimaan...8 min...Tiuha rytmi on kuitenkin täällä ihan pakollinen, koska nytkin vaunut olivat ääriään myöten täynnä. Matkalla hostellille vetäisimme krepit, "crepes", eli täytettyjä lettuja, suolaisella tai makealla. Tilasimme juustoa ja kanaa, vaikka selvästikin täällä on hieman erilainen käsitys kanan olemuksesta (se oli KINKKUA!) Hostellilla pikainen siistiytyminen aamupäivän hikisestä olemuksesta - kyllä, aurinko ja lämpö on täällä ja eilinen harmaus ja sade lähtenyt jonnekin Italiaan. Toivottavasti sinne, kun olivat niin nihkeitä päästämään meitä sieltä pois - ei se italialainen jätski nyt niiiiin hyvää ole (on se t. Suvi). Viimeisen iltamme Pariisissa vietimme Suvin eilen löytämällä kivalla ja eloisalla alueella, kaupungin korkeimmalla kohdalla. Kävimme Sydämen kirkossa ihastelemassa koristeellista katolilaista tyyliä ja laulavia nunnia ennen siirtymistä pubiin yksille. Riikka oli onnellinen kun sai vihdoin siideriä - Liettuan jälkeen ei ole tunnettu! Bokikin ehdotti jotain "sweet beeriä" sitruunaisella maulla ja Milanossa baarimikko ehdotti tilalle cuba libreä. 0,25 viiden euron Magners maistui siis hävyttömän hyvältä. Hauska, kasvoiltaan karikatyyrin näköinen katutaiteilija heittäytyi tuttavalliseksi ja kuultuaan kotimaamme kertoi tuntevansa jonkun puusepän Kajaanista. Hetken istuskeltuamme ja hyörinää (mm. tusinaa kielikurssiryhmää) seurattuamme siirryimme kivalle terassille syömään. Kolmen ruokalajin menu 11 euroa, kyllä kelpasi! Varsinkin kun näimme varsinaisen listan, jossa pääruokien hinnat lähtivät paristakympistä. Ruoka oli kuitenkin hyvää, lukuun ottamatta salaattia - sekin olisi maistunut, ellei sitä olisi upotettu vahvaan sinappikastikkeeseen. Hyhhh. Pääruoka (pihvi tai kanaa) ja jälkkärit (Otolla ja Riikalla jätskipallot, Suvilla creme caramel) maistuivat sen sijaan sitäkin paremmin. Vatsat täynnä ja koko päivän kävelleinä iski väsymys aivan tyhjästä: ihan  pakko päästä nukkumaan. Asiaa
ei ainakaan edistänyt ylihidas tarjoilija, joka muljautteli kummallisesti silmiään. Tulomatkalla riitti turistikrääsän myyjiä, mutta myös pimeässä pyöriviä porukoita, joista huudeltiin meille "wanna smoke?" Hetken luuli  olevansa taas Damissa kun makea aromi leijaili ympärillä t. Riikka. Dormissamme (siis sama, jossa Suvi nukkui edellisen yön) oli kaksi nuorta Jenkeistä, tyttö ja poika. Emme ehtineet vaihtaa montaakaan sanaa, kun uni tuli saman tien. Reilin jälkeen voisi vaikka vaan nukkua pari seuraavaa päivää...
- Otto Riikka Suvi-
21.6.12 klo 1.26

Meiän kaara.

Auto ja Pariisi

Herättyämme muutaman tunnin kauneusunilta jatkoimme matkaa kohti Pariisia. Matkaa takana noin 450km ja edessä melkein samanverran. Lopulta saavuimme perille kaupunkiin etsimään hostellia. Onneksi autossamme oli mukava navigaattori Matti (puhui siis suomea), joka opasti meidät osoitteen perusteella hostellille ruuhkaisessa kaupungissa. Auto pikaparkkiin ja respaan kysymään huonetta. Pahoitteleva ilme kasvoillaan meille todettiin että 2 hengen huone löytyy. Mutta neuvottiin kysymään kadun toiselta puolelta toisesta hostellista. Sieltä todettiin että 1kpl sänkyjä vapaana. Pikainen neuvottelu suomeksi ettei meitä ymmärretä ja päätös  että Suvi jäi toiseen ja Otto sekä Riikka toiseen. Mutta onneksi vain yhdeksi yöksi koska Suvin hostellista vapautuisi seuraavaksi yöksi 2 sänkyä Otolle ja Riikalle. Laukut huoneisiin ja baanalle, eikun siis autoa palauttamaan. Auton vietyämme nälissämme löysimme halvan intialaisen ravintolan, jossa söimme tikka masalaa. Mahat täynnä metrolla hostelleille hakemaan lämmintä vaatetta (ei tajuttu ottaa mukaan kun lähdettiin). Takaisin metroon ja keskustaan. Notre Damen kirkko, japanialaiset ja piiiitkä jono sisälle. Ei siis kirkkoon sisälle vain kuvat ja vilkaisu ulkoapäin. Eksyskelyn ja turistimaisen kartantutkiskelun jälkeen löysimme jättikokoisen Louvren ja sen lasipyramin 666 lasiruudullaan. Ällistelyä ja pällistelyä museon edessä ja toteamus: "museo tiistaisin kiinni". Huomenna kokeillaan tännekin ehtiä kunhan hinta ei kaada kaatunutta budjettiamme. Riemukaari siinsi horisontissa pitkän kävelykadun päässä, talsimme sitä kohti aikamme mutta 1/3 jälkeen luovutimme ja suuntasimme hostelleille. Piipahdus créme bruléilla keskeytti kävelymme. Lähdimme hostelleille jossa Suvin puhelin Oton ja Riikan huoneesta latauksesta, jonka jälkeen Otto ja Riikka nukkumaan, Suvin lähtiessä seikkailemaan Pariisin yöhön.

Suvi: Huoneeni oli kuuden hengen "dormi", josta en tuntenut ketään. Sisällä kuitenkin istui lähes ikäiseni tyttö, joka esittäytyi Lauraksi meksikosta. Juttua riitti tavaroita purkaessa ja koska hänkin oli liikkeellä yksin, päätimme lähteä yöelämään yhdessä. Aulassa totesimme kuitenkin kaatosateen ulkona ja jäimme hostellin aulaan odottamaan sateen loppua. Laura oli ollu Pariisissa jo useamman päivän, joten tiesi kauniin alueen hieman keskustan ulkopuolelta. Se sijaitsi ainolla kukkulalla koko Pariisissa ja sieltä näki koko kaupungin yli. Sateesta huolimatta lähdimme pienellä gondolilla mäen päälle ja yöelämä oli löytyny! Turistikauppoja, ravintoloita ja baareja silmän kantamattomiin. Kuljeskelimme hetken tihkusateessa ja istuimme Irlantilaiseen kapakkaan katsomaan futismatsin loppua. Kauaa emme kuitenkaan viipyneet koska molemmat olivat kuoleman väsyneitä. Matkalla takaisin hostellille miehet huutelivat ranskaksi peräämme, ainoa mitä ymmärsin oli: Bonsoir, mes belles fleurs! Tai ainakin suurinpiirtein.. Hostellilla vaihdoimme vielä yhteystietoja ja Laura vannotti minua tulemaan joskus Meksikoon tapaamaan häntä. Ehkä ensi reissulla, kuka tietää..

- Suvi Otto Riikka -

20.6.12  12.10