Todella hyvin nukutun yön jälkeen jaksoi lähteä uudella energialla kaupunkia tutkimaan. Ensimmäinen etappimme oli Berliinin muuri, joka osoittautui vaikuttavaksi kokemukseksi. Parisen tuntia kului huomaamatta kun luimme faktatauluja ja ihmettelimme paikan pimeää historiaa. Itse asiassa seisoimme juuri alueella, jossa oli lupa ampua; 136 ihmistä kuoli muurilla. On täytynyt tuntua kauhealta, kun sukulaiset ja ystävät ovat joutuneet eri puolille kaupunkia kivisen muurin erottamiksi. Yhdestä napista painamalla ääni alkoi luetella uhrien nimiä ja ikiä, ja samaan aikaan kirkonkellot soivat kello kahdentoista merkiksi. Vaikuttuneina jatkoimme matkaa syvemmälle keskustaan - tuntuu että kaikkialla täällä on jotain nähtävää, eikä aika riitä millään. Myöskään menneisyyden tapahtumia ei anneta kenenkään unohtaa, kun metroasemat ja talojen seinät ovat täynnä vanhoja valokuvia ja joka kadunkulmassa on jonkinnäköinen muistolaatta tai risti. Kävimme hiljentymässä myös rakennuksessa, jossa oli ainoastaan reikä katossa (oculus) ja suoraan sen alapuolella veistos äidistä kuollut poika sylissään. Nimeksi selvisi Neue Wache, tiivistettynä muistomerkki sodan ja tyrannian uhreille. Patsas joutuu oculuksen vuoksi kärsimään sateesta, lumesta ja pakkasesta, mikä symboloi siviilien kärsimyksiä toisessa maailmansodassa. Hieno teos. Ottoa ilahdutti myös matkan varrelle osunut kaksikerroksinen Mersunäyttely, joka oli ilmainen ja täynnä "ihan kivoja" autoja, "ihan kivalla" hinnalla, mutta sitä omaa ei näyttelystä löytynyt (edes pienoismallina). Ei tosin olisi ollut varaa edes siihen pienoismalliin...Korkea televisiotorni (Fernsehtum), pari kirkkoa ja valtiopäivätalo tuli nähtyä, eniten odotimme silti paljon puhuttua holokaustin muistomerkkiä. Ehkä juuri suurien odotusten takia petyimme hiukkasen, sillä Berliinin muuri vaikutti meihin paljon voimakkaammin. Harmaat labyrinttimäisesti asetetut kivipaadet ovat silti yksinkertaisuudessaan hieno ja kaunis tapa muistaa uhreja. Intouduimme muuten hetken harkinnan jälkeen kivipaasien päälle, mutta saimme vartijalta saman tien kipakan käskyn tulla alas. Hieman hävetti, äkkiä pois. Olemme koko ajan ihmetelleet, miksi tänään on liikkeellä niin paljon mellakkapoliiseja ja vankienkuljetusbusseja (täällä ne tosiaan ovat busseja) aivan kuin varautuen johonkin. Syykin selvisi pian: kuningaslaji ja Saksan puolivälierä Kreikkaa vastaan! Voitonmerkin ja Brandenburger Torin väliin jäävässä puistossa hengaili puna-kelta-mustia ihmisiä liput kädessä ja leit kaulassa. Tv-kameroita vilisi siellä täällä, kaljaa kitattiin Carlsbergin teltoissa jo nyt. Meillä on ollut kyllä loistoajoitukset kaiken suhteen: Puolasta ehdimme pois ennen kisojen alkua (missään hostellissa ei olisi ollut enää tilaa) ja Kreikasta ennen vaaleja, nyt satumme olemaan viimeisen reili-iltamme Berliinissä samaan aikaan kun Saksa pelaa jatkopaikasta! Lisäksi Riikka kuuli samaan aikaan reilillä olevilta ystäviltään, että Italiassa on jonkinnäköinen lakko eivätkä junat kulje. Siitä maasta on nähtävästi harvinaisen vaikea lähteä yhtään mihinkään. Kävellessä pitkin kaupungin eloisia katuja tulee tottakai nälkä - päätimme ottaa metron laitakaupungilta lähemmäs keskustaa ja hyvännäköisiä ruokapaikkoja. Berliinin metro tuo mieleen budapestilaisen vastineensa, sillä vaunut ovat keltaisia ja liikkuvat hieman ronskimmin kuin Milanon ja Pariisin kevyesti lipuvat metrot. Lisäksi vain täällä pääsee kulkemaan laiturialueelle vapaasti Suomen tapaan, kaikkialla muualla on ollut automaattiset portit tai Budapestin tapaan tarkastaja, ettei keneltäkään vain jäisi lippu leimaamatta. Takaisin kasvavaan nälkään ja ruokalistojen tutkiskeluun. Valintamme osui lopulta Viale-nimiseen ravintolaan, jossa söimme kohtuuhintaiset, mutta ah niin hyvät annokset jälkkäreineen viimeisen illan kunniaksi. Tarjoilijat olivat jopa ällöttävyyteen asti kohteliaita: please, miss, sir, please." Reilirähjäisenä ylevä kohtelu hieman huvitti, mutta tuntui toki mukavalta. Vatsat täynnä ja tyytyväisinä tulimme siihen tulokseen, että "pakolliset" nähtävyydet on nyt koluttu, ensi kertaa odottaa esimerkiksi East side gallery ja mahdollisesti Berliinin eläintarha. Kaupunki on ennen kaikkea ihana, se on tullut huomattua. Jotenkin rennompi ja lämpimämpi kuin vaikkapa Pariisi (ja nämä ovat tietenkin makuasioita). Loppuiltamme ja samalla juhannusaattomme ilman mökkiä, saunaa ja makkaraa kului seuraten ottelua isolta screeniltä. Populaa oli järjettömän paljon, ja jatkuvasti sitä virtasi jostain lisää. Olimme ainoat leittömät ja normaaleihin vaatteisiin pukeutuneet, kaikki muut olivat vähintäänkin valinneet vaatekaapeistaan ne keltaiset kengät, punaiset housut ja mustan paidan. Riikka ja Suvi joivat Milanosta ostettua kahden euron viiniä, Otolle maistui Heineken. Vähän kuin olisi istunut jussina rantasaunan terassilla, paitsi että jostain oli seuraksi ilmestynyt noin 100 000 saksalaista. Ei ole mökkiranta hiljainen enää, ei kuulu linnunlaulu...kuuluu vain oleeee ole ole oleeeeeee...Deutschland, deutschland! Näimme jossain vaiheessa myös yksinäisen Kreikan lippuun pukeutuneen hahmon, joka kyllä katosi aika pikaisesti. Tunnelma oli mahtava ja porukka aivan sekaisin - ja nyt pelattiin kuitenkin vasta neljän parhaan joukkoon pääsystä. Autoista tööttäiltiin ja lippuja liehuteltiin (myös muuten raahattiin maassa, mikä herätti meissä vaistomaisia lipunhäpäisy-väristyksiä) kun kävelimme lentoasemalle vievälle bussille. Tegel oli melko pieni, eikä mikään paikka ollut tietenkään auki, mutta se saisi nyt luvan olla yösijamme seuraavat kuutisen tuntia. Asetuimme lentokentän lattialle niin mukavasti kuin mahdollista ja nukuimme (kuka paremmin, kuka huonommin) puoli viiteen saakka. Baggage drop-off aukesi vasta puoli kuudelta, eli pelivaraa ennen lennon lähtöä jäi vain noin tunti. Lisäksi jonkinlainen sähkökatkos pysäytti matkalaukkuhihnan hetkeksi, eikä punnitsija toiminut. Matkalaukkumme painoivat 0 kg (Oton), 2 kg (Suvin) ja 1,5 kg (Riikan). Virkailija oli ihmeissään ja totesi haluavansa samanlaisia ihmereppuja. Rinkkamme matkasivat ruumaan jättimäisissä muovipusseissa, ja me olimme valmiit turvatarkastukseen. Otto piippasi jokaisen ruumiinosan kohdalta, kengätkin tutkittiin. Lopulta pääsimme kuitenkin koneeseen, joka lähti ajallaan ja jossa tarjoiltiin loistava aamupala. Lensimme siis Lufthansalla, pelkkää hyvää sanottavaa. Riikka muuten unohti vahingossa puhelimensa rinkkaan ja päälle - laskeutumisen aikana kone sitten sakkasi hullun lailla. "Se on nyt se sun puhelimes." Hehheh. Pääsimme kuitenkin turvallisesti maan kamaralle - maan, jossa oli kylmää ja harmaata ja tihutti vettä. Yhtäkkiä Makedonian ja Kreikan helteet alkoivatkin tuntua ihan kivalta asialta. Epätodellisissa huuruissa virtasimme muun suomalaisen massan mukana juhannuspäiväiseen Suomeen, jossa tuoksui krapula. Yhtäkkiä olimme jälleen uudessa maassa, uudessa kaupungissa, siihenhän kolmen viikon aikana tottui. Nousi pois pöhnäisestä yöjunasta, hieroi silmiään ja mietti mielessään, mihinkähän kaupunkiin sitä taas on tullut. Mutta nyt me emme miettineet sitä, vaan enemmänkin ruisleipää ja Fasun sinistä. Katselimme Helsinki-Vantaan sinikeltaisina hohtavia infotauluja, joissa kaikki luki suomeksi. Kuulimme kun joku nainen puhui kotona odottavista pyykeistä. Emme voisi enää sanoa ääneen "hyi, kato ton kenkiä." Tällä kertaa tiesimme tasan tarkkaan missä maassa olimme, ja se maa oli koti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti