Italia -> San Marino -> Italia

Aamu Italiassa. Tuoksuttelimme ilmaa, pesimme hampaat ikkunan äärellä ja imimme itseemme Riminiä. Jos Sunflower-hostellilla onkin vaikeuksia vessanpöntön toimivuuden suhteen, niin aamupala ainakin oli erinomainen. Tarjolla oli suklaamuroja ja jopa mysliä sekä paahtoleipää nutellalla tai marmeladilla (okei ON ikävä kunnon reissaria, mikä näitä ihmisiä ja niiden pullamössöjä vaivaa...) Taivaanlahja oli mehuautomaatti, josta sai raikasta greippi- tai appelsiinimehua, ja kahvikonekin löytyi. Heti maittavan aamiaisen jälkeen suuntasimme juna-asemalle ja hyppäsimme San Marinoon vievään bussiin. Se on oma pikkuvaltionsa 45 minuutin päässä Riministä, muuta emme oikeastaan etukäteen tienneetkään. Onneksi emme joutuneet pettymään, vaan uusi aluevaltauksemme oli kaunis ja ennen kaikkea korkealla. Korvat menivät lukkoon bussin noustessa mutkittelevaa spaghettitietä aivan vuoren huipulle asti. Löysimme juuri tulevan eläkesijaintimme...Siis uskomatonta -  kokonainen maa kukkulalla, josta näki halki Italian maaseudun. Pieniä punertavakattoisia taloja, viiniköynnöksiä ja vehreyttä silmänkantamattomiin. Terasseilla istuskeli onnellisen näköisiä vanhuksia, joiden päivän ainoa haaste tuntui olevan päätös siitä, minkä makuista jäätelöä sitä tänään maistelisi. Liityimme pappojen seuraan ja valitsimme kattavasta valikoimasta stracciatellon, limen, mintun, mansikan ja pistaasin, eli Otolle ja Suville kolmea makua ja Riikalle kahta. Italialaista jäätelöä! Maanpäällinen taivas! Siis jo pelkästään sen takia kannatti lähteä. Nautiskelimme vielä viimeiset lusikalliset ja  suurin piirtein nuolimme kupit - täydellisen elämyksen jälkeen jaksoi kivuta vieläkin ylemmäs ihailemaan upeaa maisemaa. Hoksasimme gondolin, joka liikennöi vartin välein San Marinon kukkulalta alas Italiaan, tietenkin se täytyi kokea. Ihan vaikka senkin takia, että nyt olemme ylittäneet rajan viidellä eri tavalla: laivalla, kävellen, bussilla, junalla ja nyt GONDOLILLA! Kokonaissaalis tulee olemaan muuten kuusi, sillä lentokone on vielä edessä. Edestakainen köysiratahuvi kustansi 4e/nappula, ja oli kyllä kokeilun arvoista. Menimme vielä melko kovaa vauhtia, ja sekä meno- että tulomatkalla korvat menivät ihan kunnolla lukkoon. Ylin San Marino oli täysin turisteja varten, ravintoloita ja matkamuistopuoteja (ja runsaasti venäläisiä). Turistihuttu ei meitä kiinnostanut, ja ihme kyllä reppureissatessa ei mielläkään itseään samalla tavalla turistiksi, olemme kai enemmänkin matkailijoita seikkailemassa. San Marinon kansallismuseo oli kuitenkin ilmainen, joten pyörähdimme ihastelemassa historiallisia ruukunpaloja. Että on sitä kulttuuriakin nautittu...! Suvin ja Riikan suurinta hupia on muuten koko matkan ajan ollut se, että ihmisistä voi puhua mitä vain, vaikka he seisoisivat vieressä. Suomen kieltä ei edes tunnista kukaan, se Skopjen yöjunassa (pilvessä?) ollut nainenkaan ei arvannut mistä maasta olemme (jos muuten  muistatte Punurmion Potterista, niin se nainen oli sen maanpäällinen vastine! T. Riikka, ikuinen fani). Tosin huvin vaarana on se, että lähestymme koko ajan suomalaisten suosimia kohteita, joissa joku saattaa jo jotain ymmärtää. Otimme seuraavan bussin Riminiin ja lähdimme heti etsimään ruokapaikkaa, sillä junamme Milanoon lähtisi jo parin tunnin päästä. Emme siis ehtineet täällä rantsuun, mutta ei se mitään, rantalomailla ehtii myöhemminkin. Ruokapaikkaa etsiessämme kohtasimme heti pienoisen ongelman: Riminin rautatieaseman liepeillä ei ollut AINUTTAKAAN ravintolaa. Sitähän kuvittelisi, että Italiasta saa vähintäänkin pizzaa joka ikkunasta, mutta ei toivoakaan. Riminin myyntivaltti ainakin aseman lähistöllä tuntui olevan loputtomat ja keskenään samanlaiset krääsäkaupat, joissa tuoksui muovi ja Kiina. Täällä on kyllä joka puolella kylttejä, joissa lukee "centro", mutta mitään keskustaa ei silti tunnu löytyvän ja kaikki kyltit näyttävät aivan eri suuntiin. Eilenkin löysimme kai vain sataman, sillä sielläkin "centro"-kylttejä riitti. MISSÄ on Riminin keskusta, MISSÄ hitossa ovat ruokapaikat, pizzat ja pastat? MITÄ tämä on? KUKA on vastuussa?? Olimme supernälkäisiä ja jotain ruokaa oli pakko saada ennen neljän tunnin junamatkaa, muuten seuraisi kiukkua ja kirosanoja. Silloin, juuri pahimmalla hädän hetkellä, ystävämme ylikansallinen pikaruokaketju astui kehiin. Näimme sen puna-sini-keltaisena hohtavan kyltin: BURGER KING, eikä meillä ollut paljonkaan vaihtoehtoja. Siinä nälässä se todellakin oli kauan kaivattu pelastaja ja ystävä. Tiskin takana heilunut mukavan oloinen nuori nainen ei osannut sanaakaan englantia, mutta elekielellä ja osoittelulla saimme lopulta viestin perille.
Burgereidemme ja tynnyrin kokoisten juomiemme äärellä haaveilimme ihan tavallisesta kotiruuasta; miten hyvältä ajatus uusista perunoista voinokareella yhtäkkiä kuulostikaan! Tai lihapullat, makaronilaatikko, kalakeitto! Miten ihanaa laittaa itse ruokaa ja syödä se! Ajattelimme tosin tehdäkin niin Pariisin ja Berliinin hostelleissa, jos niissä on kunnolliset keittiöt, kaikissa aiemmissa on ainakin ollut. Kolme viikkoa pelkkää ravintolaruokaa alkaa nimittäin jossain vaiheessa tökkiä (ainakin Riikkaa ja Suvia). Ruokahalu nyt kuitenkin tyydytettynä hyppelimme asemalle, joka oli muuten paljon Ateenan asemaa hienompi. Muutenkin Italian junat ovat uusia ja toimivia (se eräs laulu jossa lauletaan "paskimmat junat tehdään Italiassa" on ihan puppua...) Tänään tosin omamme oli viitisen (Otto korjaa: "kymmenen!") minuuttia myöhässä ja ääriään myöten täynnä, emmekä olleet halunneet maksaa paikkalipuista. Kaikki tahtovat Milanoon. "Täynnä" tarkoitti siis sitä, että käytävät olivat pullollaan ihmisiä ja jouduimme seisomaan. Riikka tosin löysi kahden penkin väliin jäävästä, matkatavaroille tarkoitetusta raosta sopivan sopen jossa istua ja maata rinkan päällä. Myöhemmin myös Suvi seurasi esimerkkiä. Ottokin yritti, mutta hieman laihoin tuloksin. Onneksi Fidenzan aseman tienoilla, noin  puolessavälissä, penkkejä vapautui sen verran että pääsimme istumaan. Loppumatka sujui siis erittäin mukavasti istuen ja kuunnellen italialaisten eloisaa pulputusta. Vaunuissa kiersi myös ihana, arvokkaasti harmaantunut kärrymyyjä, joka jutteli mukavia ja yritti myydä Suville ja Riikalle rakkautta kun ei sipsit kelvanneet. Junan vessa toimi kuin junan vessa eli ei vetänyt, mutta siihen alkaa jo Italiassa olla niin tottunut ettei siitä enää välitä. Siitäkin huolimatta varsinkin Riikka on menettänyt sydämensä tälle maalle, jonka ystävällisten kasvojen, pizzojen, pastojen, liimalettien ja loputtomien upeiden maisemien taakse tuntuu kätkeytyvän tuhat tarinaa. Junavaunussammekin istui taatusti entinen tai nykyinen Italian mafia kultahampaineen, aurinkolaseineen ja lukuisine sormuksineen. Ihan totta...Otto jutteli loppuajan mukavan italialaisen miehen kanssa, joka opiskelee insinööriksi Milanossa. Hän oli erittäin kiinnostunut Suomesta, sillä hän suunnittelee lähtevänsä jonnekin Pohjoismaihin vaihtoon.  Milanon tavoitimme yhdeksän jälkeen - asema oli ihan mieletön. Tuntui että olimme saapuneet paremminkin johonkin upeaan museoon kuin rautatieasemalle, varsinkin kun miettii aiempia kokemuksiamme erinäisistä asemista. Hostelli löytyi lopulta hieman oudosta paikasta, sillä sinne kuljettiin porttikongin kautta, joka avautui kun painoimme hostel Sofian ovisummeria. Ensin saimme kuulla ettei huoneita olisi, mutta pian omistaja huusi peräämme (ilmeisesti pikaisen perheneuvottelun jälkeen), että olikin tullut peruutus. Kyseessä oli kai kuitenkin se, että perhe siirtyi huoneeseen, jossa ei toiminut vessa ja me pääsimme yksityishuoneeseen omalla vessalla ja kahdella parisängyllä. 20e/hlö yhdestä yöstä oli hieman enemmän kuin yleensä maksamme, mutta oma kylpyhuone houkutteli, eli teimme diilin. Tiskin takana äitinsä sylissä heilui suloinen pikkutyttö, jonka nimi oli kuulemma Sofia, eli hostelli oli nimetty hänen mukaansa. Kävimme vielä nopealla pyrähdyksellä Milanon illassa, sen jälkeen nukkumatti oli erittäin odotettu vieras (jota ei tarvinnut kauan odotella). Milano kuittaa!

-Oto Riikka Suvi-
18.6.12 klo 1.09